Ensimmäiset päivät kotona uuden vauvan kanssa vointini oli hyvä, ainoastaan väsynyt. Olin onnellinen ja mieli oli tyyni. Noin kolmantena päivänä synnytyksestä mieliala kuitenkin muuttui itkuiseksi ja haikeaksi. Olin kyllä tietoinen, että synnytyksen jälkeen hormoonitasapaino muuttuu ja mieliala voi muuttua alakuloiseksi.
Tuntui kuin kaikki olisi päättynyt. Olin yhdeksän kuukauden ajan valmistaunut synnytykseen ja hetkessä se olikin ohi. Kroppa tuntui tyhjältä ja pullean vatsan tilalla oli enää tyhjä roikkuva nahkapussi. Muistelin haikeudella isoa vatsaa ja vauvan potkuja. Parin päivän ajan itkeskelin vähän väliä, mutta Eetu osasi onneksi olla tukenani ja halata minua. Jossain kohtaa itkeskely helpotti ja mieli tasaantui.
Noin kolme viikkoa synnytyksestä olin jälleen itkuinen. Minulla oli riittämätön olo äitinä. En ollut varautunut, että äitiys voi tuoda mukanaan myös tämänkaltaisia tunteita. Minusta tuntui että annan itsestäni aivan kaiken, eikä sekään ole tarpeeksi. Tuntui ettei ole enää minua, olin enää ainoastaan äiti. Vaikka todellisuudessa olen paljon muutakin.
Minusta tuntui etten riitä Onnille, kun vauva vie lähes kaiken huomioni. Lisäksi saatoin herkästi purkaa Onniin turhautumistani suuttumalla hänelle pienistäkin asioista, jonka jälkeen minulle tuli entistä kamalampi olo.
Sain perheeltä ja ystäviltäni tukea, he sanoivat että olen upea äiti ja minun täytyisi olla itselleni armollisempi. Oma äitini osasi sanoa, että äitiydessä tulee kylkiäisenä huono omatunto ja riittämättömyys, täytyy osata vain luottaa itseensä ja siihen että on juuri tälläisenä hyvä ja riittävä. Heidän sanansa auttoivat.
Arki oli opettelua. Eetu oli koulussa ja töissä ja minä olin kotona kahden lapsen ja kahden koiran kanssa. Kun hikipäässäni kävelin ulkona koirien hihnat molemmissa käsissä, vauva kantorepussa ja Onni vaunuissa, muistan ajatelleeni, että tätäkö todella elämältä toivoin.
No entäs sitten tämä hetki, miten meillä nykyisin menee. Nyt jo kuukauden päivät elämä on ollut tasaisen ihanaa. Arkeen on löytynyt tietynlainen rytmi ja kahden lapsen kanssa touhuaminen ei tunnu enää taakalta, vaan se on parasta mitä tiedän. Kai se vaan on niin, että uusiin tilanteisiin tottuu. Täytyy osata nauttia parhaasta ajasta mitä elämä tarjoaa!
Tunnistaako joku muukin äiti itsensä tämänkaltaisista tuntemuksista?
Be First to Post Comment !
Lähetä kommentti