En oikein tiedä mistä aloittaisin. Uhma, oi tämä ihana uhma. Tiedättekö mitä on uhma? Onko teillä kotona uhmaikäistä lasta? Ja ei, uhma ei näyttäydy ainoastaan 2-3-vuotiailla lapsilla, vaan sitä voi olla myös ennen sitä, ns. esiuhma, tai se voi alkaa vasta myöhemmällä iällä.
Viime helmikuussa kirjoittelin tänne blogin puolelle Onnin tuloillaan olevasta uhmasta, julkaisun voit lukea täältä. Mutta näin jälkikäteen voin todeta, että eihän minulla tuolloin ollut mitään käsitystäkään siitä, mitä uhma todella voi olla.
En halua tähän oikeastaan avata juurikaan kiukkukohtausten syitä, saatika kuvata lasta kiukun hetkellä. Mielestäni tunnepurkaukset ovat yksityisiä asioita enkä toivoisi että kukaan laittaisi minusta kuvia nettiin siitä hetkestä, kun minulla oli huono päivä. Koska kaikki me kuitenkin tiedämme, että jokaisella ihmisellä, niin lapsella kuin aikuisellakin, on myös huonoja päiviä.
Nyt tulee ehkä vähän arkaluontoista asiaa, mutta koen etten pysty blogissani olemaan teille täysin rehellinen, ellen kerro tätä itsestäni. Minulla on todella lyhyt pinna. Se on oikeasti yksi suurimmista heikkouksistani, joka korostuu etenkin tässä taaperon uhman aikana. Tiedän, että tunnemyrskyssä kamppaileva lapsi pitäisi ottaa syliin ja hänen tunteensa pitäisi sanottaa mm. näin: "Minä tiedän että sinua harmittaa kovasti. Sinulla on pahamieli ja saa ollakkin. Saat kiukuta, jos se oloasi helpottaa."
Miten te muut vanhemmat pystytte siihen, vai pystyttekö? Minulle on välillä todella vaikeaa ottaa syliini pääpunaisena kiljuva ja karjuva lapsi. Rauhoitella häntä, silitellä ja puhua rauhallisella äänellä, kertoa kuinka on ihan ok näyttää tunteensa. Olenko ainoa, jonka on joskus vaikea niellä omat suuttumuksen tunteensa ja olla läsnä lapselle?
Koska ihan rehellisesti, kyllä minuun ainakin tarttuu taaperon kiukun tunteet. Vaikka tiedänkin, että se on vain osa lapsen kehitystä ja täysin normaali vaihe. Joinakin päivinä jaksan ottaa uhmakiukkuja paremmin vastaan kuin toisina, mutta pyrin kuitenkin aina siihen, että lapsen tunteet tulevat kuulluiksi.
En tiedä kuulostaako tämä kaikki aivan hölmöltä tai kertooko se siitä, etten ole hyvä äiti tai etten ole vielä ollut valmis äidiksi. Tosin en tiedä olisinko siinä tapauksessa koskaan valmis äidiksi, koska en usko että tämä huono luonteenpiirteeni tulee tästä ikinä katoamaan, ellei kärsivällisyyttä ole jollain tapaa mahdollista harjoitella.
Jos teillä on antaa mitään vinkkejä tai omia kokemuksia, niin kaikki kommentit ovat tervetulleita. Kiitos kun jaksoit lukea pienen ajatuspurkaukseni ja ihanaa viikonloppua!
Viime helmikuussa kirjoittelin tänne blogin puolelle Onnin tuloillaan olevasta uhmasta, julkaisun voit lukea täältä. Mutta näin jälkikäteen voin todeta, että eihän minulla tuolloin ollut mitään käsitystäkään siitä, mitä uhma todella voi olla.
En halua tähän oikeastaan avata juurikaan kiukkukohtausten syitä, saatika kuvata lasta kiukun hetkellä. Mielestäni tunnepurkaukset ovat yksityisiä asioita enkä toivoisi että kukaan laittaisi minusta kuvia nettiin siitä hetkestä, kun minulla oli huono päivä. Koska kaikki me kuitenkin tiedämme, että jokaisella ihmisellä, niin lapsella kuin aikuisellakin, on myös huonoja päiviä.
Nyt tulee ehkä vähän arkaluontoista asiaa, mutta koen etten pysty blogissani olemaan teille täysin rehellinen, ellen kerro tätä itsestäni. Minulla on todella lyhyt pinna. Se on oikeasti yksi suurimmista heikkouksistani, joka korostuu etenkin tässä taaperon uhman aikana. Tiedän, että tunnemyrskyssä kamppaileva lapsi pitäisi ottaa syliin ja hänen tunteensa pitäisi sanottaa mm. näin: "Minä tiedän että sinua harmittaa kovasti. Sinulla on pahamieli ja saa ollakkin. Saat kiukuta, jos se oloasi helpottaa."
Miten te muut vanhemmat pystytte siihen, vai pystyttekö? Minulle on välillä todella vaikeaa ottaa syliini pääpunaisena kiljuva ja karjuva lapsi. Rauhoitella häntä, silitellä ja puhua rauhallisella äänellä, kertoa kuinka on ihan ok näyttää tunteensa. Olenko ainoa, jonka on joskus vaikea niellä omat suuttumuksen tunteensa ja olla läsnä lapselle?
Koska ihan rehellisesti, kyllä minuun ainakin tarttuu taaperon kiukun tunteet. Vaikka tiedänkin, että se on vain osa lapsen kehitystä ja täysin normaali vaihe. Joinakin päivinä jaksan ottaa uhmakiukkuja paremmin vastaan kuin toisina, mutta pyrin kuitenkin aina siihen, että lapsen tunteet tulevat kuulluiksi.
En tiedä kuulostaako tämä kaikki aivan hölmöltä tai kertooko se siitä, etten ole hyvä äiti tai etten ole vielä ollut valmis äidiksi. Tosin en tiedä olisinko siinä tapauksessa koskaan valmis äidiksi, koska en usko että tämä huono luonteenpiirteeni tulee tästä ikinä katoamaan, ellei kärsivällisyyttä ole jollain tapaa mahdollista harjoitella.
Jos teillä on antaa mitään vinkkejä tai omia kokemuksia, niin kaikki kommentit ovat tervetulleita. Kiitos kun jaksoit lukea pienen ajatuspurkaukseni ja ihanaa viikonloppua!
Toisina päivinä jaksaa paremmin, toisina huonommin. Meillä kaksi uhmaikäistä talossa ja onhan se raskasta kuunnella sitä jatkuvaa kiukkua ja vastaansanomista. Itsekin samasta asiasta kirjoittelin aiemmin, joten on meitä muitakin äitejä, jotka jakavat ajatuksesi :) mukavaa viikonloppua!
VastaaPoistaVoi kiitos kommentistasi! Ihana tietää, että siellä ruudun takana on muitakin vanhempia, jotka painivat samojen asioiden äärellä :) Tsemppiä teillekkin ja mukavaa syksyn jatkoa!
PoistaOnhan ne hetket oikeesti välillä tosi rankkoja, kun lapsen käytös ottaa pannuun ja pitäisi vaan osata olla se kypsä vanhempi. No, en aina onnistu siinä. Koitan olla syyllistämättä itteäni asiasta, vaan iloitsen ja onnittelen itteeni niistä hetkistä, kun onnistun :)
VastaaPoistaIhana asenne sulla! Pitäisi itsekin muistaa olla itselleen armollisempi! :)
Poista