Äiti-identiteetti

Tiedättekö äidit sen tunteen, kun pääsette kaupoille ilman lapsia? Käykö teille koskaan niin, että huomaatte odottelevanne hissiä ja tajuatte hetken päästä, että "ainiin, eihän mulla ole vaunuja. Voin kulkea liukuportaista". Tai sitten juttelette ostoskärryille ääneen "jaahas, mitähän ruokaa me tänään laitettaisiin". Bussipysäkille kävellessäsi muistat, että tarvitset rahaa päästäksesi bussiin. Alat kaivaa repusta lompakkoa, mutta löydät sieltä sen sijaan vaippoja, kosteuspyyhkeitä, pikkuautoja ja maissinaksuja. Onneksi voi ostaa mobiililipun. Bussissa istuessasi mietit, että "ei haittaa vaikken harjannut tänään hiuksia ja silmäpussit roikkuvat nilkoissa saakka, koska äideillä on lupa näyttää väsyneiltä". Sitten muistat, että "eiväthän nämä muut ihmiset tiedä, että olen äiti, kun lapset eivät ole mukana". Näitä voisi jatkaa loputtomiin, mutta pointtina oli se, että äitiys kulkee mukana jatkuvasti. Toisaalta yllä mainitut asiat ovat osittain myös tottumuksesta johtuvia.

Äitiys on niin vahva identiteetti, että sitä ei pysty on/off-vivusta säätelemään "nyt olen äiti ja nyt en ole", vaan äitiys on läsnä jatkuvasti. Äitiys muodostuu siitä hetkestä alkaen, kun hän saa tietää odottavansa lasta. Joillekkin äiti-identeetti voi muodostua myöhemmin; heti lapsen syntymän jälkeen tai vaikka vasta viikkoja syntymän jälkeen, eikä siihen ole mitään oikeaa tai väärää aikaa. Myös lapsensa menettänyt voi vahvasti määritellä itsensä äidiksi. Voisi siis sanoa, että äitiys on ylpeyden aihe ja arvostettu rooli.

Vasta opintojen aloituksen jälkeen huomasin, miten vahvasti olin itseni äidiksi määritellyt. Ollessani lasten kanssa kotona, muistan mietiskelleeni, että "miksei ole enää minua. En ole enää Sara, avovaimo tai nainen. Olen ainoastaan äiti". Jälkeenpäin kun miettii, niin olihan se typerää ajatella niin, mutta siltä se silloin tuntui. On täysin normaalia unohtaa itsensä antaessaan lapsilleen itsestään aivan kaiken.

Päiväkodin ja koulun aloituksen myötä olen jälleen osannut olla muutakin kuin äiti. Eikä se että opiskelen tai käyn joskus ulkona, tarkoita ettenkö olisi enää äiti tai että se tekisi minusta huonomman äidin. Omasta mielestäni hyvään äitiyteen kuuluu myös itsestään ja omista tarpeistaan huolehtiminen sekä itsensä ja unelmiensa toteuttaminen. Osa ihmisistä on valitettavasti jämähtänyt sellaiseen ajattelutapaan, että äidin tehtävä on olla kotona niin kauan, kunnes lapsi täyttää 18 vuotta. No, onneksi suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan näe äitiyttä tuolla tavalla. Ja vaikka ottaisinkin itselleni sitä äidin omaa-aikaa, niin lapseni ovat silti mielessäni jatkuvasti.

Tässä kirjoitellessa taisin jo vähän unohtaa tämän tekstin ajatuksen, mutta haluan ainakin muistuttaa, että vaikka olisittekin äitejä ja erittäin ylpeitä siitä, ettehän silti kadota itseänne. Äitiys on suurinta, mitä elämä voi tarjota ja mitään parempaa ei varmaan olekkaan. On kuitenkin tervettä, että elämässä on myös muuta sisältöä. Olkaa äitiyden rinnalla myös vaimoja, työntekijöitä, opiskeljoita ja mitä ikinä, mutta ennen kaikkea; ole oma ihana itsesi ❤️