Päiväkodin aloitus äidin näkökulmasta

Kivaa lauantaita kaikki! Niin se vaan vierähti taas yksi koulu- ja päiväkotiviikko. Tällä viikolla meillä tosin oli vähän lyhyempi työviikko, kun torstaina aamupäivästä päiväkodista soitettiin, että Onnilla on korkea kuume.

Onneksi olin vasta tekemässä lähtöä koululle, joten kävin tietysti heti hakemassa Onnin kotiin. Eetu lähti myös välittömästi töistä kotiin, jotta minä ehdin ajoissa koululle.

Eilen minulla ei ollut lähiopetusta, joten tein kotona kouluhommia. Ja onneksi oli niin, koska eihän Onnia olisi voinut vielä päiväkotiin viedä. Nyt hän voi kuitenkin jo paljon paremmin.

No, siinäpä vähän meidän viime päivien kuulumisia. Mutta oikeastaan lähdin kirjoittamaan teille sellaisesta aiheesta, että miltä päiväkodin aloittaminen on tuntunut omasta näkökulmastani.

Siis voitteko kuvitella, minä joka herkistelen jopa mainoksille, en ole tirauttanut ainuttakaan kyyneltä koko tämän päiväkotiin tutustumisen ja aloittamisen aikana! Miten se voi olla mahdollista, ihmettelen sitä itsekin.

Jopa aluksi ajattelin, että minussa on oltava jotain vikana, kun lasten jättäminen päiväkotiin ei saa minua kyyneliin. Onhan se kuitenkin aikamoinen muutos arjessa ja ihan jo äitiydenkin kannalta, kun päässä alkaa pyörittelemään ajatuksia "Olenko hyvä äiti? Olisiko minun parempi olla lasten kanssa kotona?" jne.

Ensimmäisenä koulupäivänäni, muutama viikko taaksepäin, jätin pojat päiväkotiin ja jatkoin matkaani kohti koulua. Kuten mainitsin, en purskahtanut kyyneliin, vaan oikeastaan mieli oli aika tyyni.

Luulen, että siihen vaikutti sekin, että olimme käyneet tutustumassa päiväkotiin useana päivänä ja viettäneet siellä kerrallaan muutamia tunteja yhdessä perheenä. Päiväkotiryhmä vaikutti heti todella mukavalta ja ihanan pieneltä. Myös kaikki hoitajat ovat kivoja.

Koulussa mieliala pysyi rauhallisena ja luotin siihen, että pojat ovat hyvässä hoidossa. On ollut niin ihanaa saada koulun myötä jotain omaa, sellaista että voin keskittyä hetken vain itseeni. Ja oikeasti se, että saa syödä lounaan aivan rauhassa on ollut ihan parasta! Se ettei tarvitse vähän väliä nousta pöydästä tai vahtia ettei kukaan varasta ruokaa omalta lautaselta. Äidit te osaatte varmasti samaistua.

Oikeastaan suurin haaste lapsiperhearjen ja opiskelun yhdistämisessä on tähän mennessä ollut ajan löytäminen itsenäiseen opiskeluun. Meillä on todella paljon tehtäviä, jotka tehdään itsenäisesti omalla ajalla. Lasten kanssa on tietysti todella vaikeaa tehdä kotona koulutehtäviä, etenkin kun Oivakin haluaa tankata läheisyyttä päiväkoti-päivän jälkeen.

Olen tietenkin pitänyt poikia paljon sylissä ja ollut läsnä. Olen sitten hyödyntänyt päiväuniaikoja tai iltoja, kun pojat ovat menneet nukkumaan. Onhan tämä arki tietysti työlästä, mutta en olettanut sen olevankaan mitään muuta.

Oikeanlaisella asenteella koulutehtävistä varmasti selviää ja onneksi koulusta on löytynyt jo paljon kivoja kavereita, joiden kanssa voidaan autella toinen toisiamme.

Ihanaa viikonloppua ja muistakaa rentoutua! Itsekin yritän viikonlopun aikana tehdä muutakin kuin koulutehtäviä.